Suurhyökkäys Kannaksella

Venäläisten suurhyökkäys Karjalan Kannaksella on yksi tarkimmin tutkituista ja spekuloiduista jatkosodan tapahtumista Suomessa. Miten oli mahdollista, että hyökkäys pääsi yllättämään suomalaiset? Miksi asemasodan hiljaisina vuosina ei rakennettu lisäasemia Karjalan kannakselle? Miksi ”paraatiovi” oli levällään eli Karjalan Kannaksen puolustus niin heikko? Kesäkuun alussa 1944 siellä oli 75 000 miestä, kun talvisodan aikana suurimmallaan siellä oli 200 000 miestä.

Sekä saksalaiset että suomalaiset tiesivät liittoutuneiden suurhyökkäyksen olevan tulossa.  Ajankohdan arvioiminen oli vaikeaa; Atlantin vallin kunnostamisesta Normandiassa vastannut kenraali Erwin Rommel arvioi D-Dayn aattona, ettei merkkejä maihinnoususta näy. Samoin arvioivat Kannaksen divisioonien esikunnat päivää ennen suurhyökkäyksen alkua.

Perjantaiaamuna 9.6. klo 6 Neuvostoliiton pommikoneet täyttivät taivaan ja pudottivat lastinsa suomalaisasemien niskaan. Niitä seurasivat maataistelukoneet, jotka tulittivat taisteluhautoja. Tunnin kuluttua alkoi huumaava tykistökeskitys, johon yhtyivät Kronstadtin rannikkotykit ja laivasto. Tuli kantoi suomalaisten taka-asemiin saakka. Jokaista rintamakilometriä kohden oli 200 tykkiä.

Varsinainen jalkaväen hyökkäys alkoi seuraavana päivänä kaksituntisen tulivalmistelun jälkeen. ”…oli kaksi vuotta eletty kahakoiden merkeissä, rakennettu korsuja ja viihdytystaloja, harrastettu enemmän viihtyisyyttä kuin linnoittamista…suurhyökkäys tuli näin ollen meikäläisille sotilaille sellaisen yllätyksenä, että se on osaksi aiheuttanut paniikkia,” kirjoitti W. Tuompo päiväkirjassaan viikkoa myöhemmin. Puolustus Valkeasaaressa ei murtunut siksi, että suomalaiset olisivat vuodattaneet verensä kuiviin. Massiivinen tulisokki lamautti jalkaväen ja taukoamaton kranaattikeskitys mursi yksittäisten taistelijoiden henkisen kestokyvyn.

Mannerheimin lisäksi 10.6.1944 lounaalle osallistui vakiojoukkio lukuun ottamatta yleisesikunnanpäällikkö Erik Heinrichsia, joka oli edelleen toipilaana. Hänen sijallaan oli operatiivisen osaston päällikkö eversti Valo Nihtilä. Hänen läsnäolonsa osoittaa, että sota oli saapunut myös ylipäällikön lounaspöytään.

Lounas tykistökeskityksen kumussa

Karjalan Kannaksella käynnissä ollut tykistökeskityksen kumu kantautui Mikkeliin saakka. Edellisenä aamuna alkanutta taistelutoimintaa ei vielä pidetty suurhyökkäyksenä, mutta tällä lounaalla oli jo selvää, että Suomen kohtalonhetket olivat alkaneet. Lounaalla tarjottiin:

Tomaattia ja retiisiä
Makaroni-kinkkulaatikkoa
Viiliä

Tomaattia ja retiisejä

Kesä oli vasta alullaan, mutta jostain oli jo saatu kotimaisia kurkkuja ja tomaatteja. Kotiliesi-lehdessä keskusteltiin siitä, kuinka juhannuksen vietto ylipäätään sujuisi. Pohdittiin niitä ruokia, joita voitaisiin niukoissa oloissa valmistaa. Tärkeänä pidettiin, että oli huolehdittu jo varhain keväällä siitä, että kasvimaalta tai lavoista voisi saada tuoretta jo kesän alussa: ”Emännän lavanurkkauksessa ovat pinaatti, salaatti, tilli ja persilja työntäneet lehtiä kovasti ja retiisinkin heleänpunainen juuri on paisunut tarpeeksi antaakseen iloa ruokapöytään. Kurkku ei vielä ole ennättänyt täyteen mittaansa, mutta kaupunkituliaisten joukosta saadaan apu tähän puutteeseen.” Varmasti kaupungin toreilta – Mikkelistäkin – löytyi myös tomaattia. Tuontitavaraa tuoreet vihannekset eivät olleet, mutta niidenkin annoskokoa ja hintaa säädeltiin.  ”Kansanhuollon keittokirjan” mukaan vihanneksia, esimerkiksi tomaattia tuli annoksessa olla 50 g ja retiisejä 10 kappaleen nippu.

Makaroni-kinkkulaatikko

”Kansanhuollon keittokirjassa” oli lisäksi varsin tarkat ohjeet yleisimmille ravintolaruoille, myös laatikoille eli vuoille. Naudasta, hevosesta, hirvestä tai sianlihasta tehtynä se sai sisältää henkeä kohden 50 g lihaa ja sen lisäksi perunaa tai juureksia. Annospaino oli kokonaisuudessaan perunaa käytettäessä 350 g ja kaalipitoisessa laatikossa 300 g. Makaronilaatikon ohjetta ei erikseen annettu, mutta sen käyttöä oli säädelty niin, että sitä sai käyttää annosta kohden 50 g. Myös ylipäällikön pöydässä syötiin vaatimattomasti, kun rintamilla ja kotijoukkojenkin keskuudessa elettiin niukkoja aikoja:

Jokapäiväinen leipämme on suuresti muuttunut. Liiankin tavallisiksi käyneet koristetut kakut, tortut, leivokset, rusinavehnäset ja muut ylelliset kahvipöydän antimet ovat hävinneet pöydiltämme. Hienot kalliit leikkeleet, säilykerasiat ja majoneesisalaatit olemme vaihtaneet halpaan makkaraan, punajuuriviipaleisiin ja porkkanamarmeladiin, ja jokapäiväisen, ehdottomasti tuoreen ranskanleipämme rukihiseen reikäleipään tai limppuun. Vahvan erikoiskahviseoksemme sijasta nautimme nyt voikukanjuurikorviketta tai vadelmateetä”, kirjoitti Kerttu Olsonen Kotiliedessä vuonna 1942. Eivätkä olot seuraavina vuosina suinkaan kohentuneet.

Viili

Mannerheim oli suuri viilin ystävä. Pääasiallisena jälkiruokana kesällä 1944 – jolta ajalta suurin osa lounaslistoista on – oli viiliä 84 kertaa 121 lounaalla, mutta toki muitakin jälkiruokia tarjottiin. Taru Stenvallin mukaan talvisaikaan nautittiin jälkiruokana paljon puuroja, mutta kesän tullen ne vaihtuivat viiliin. Sen marsalkka Mannerheim nautti sokerin ja kuivatun inkiväärin kera.

Kenraalimajuri Tuompo kertoo muistelmissaan marsalkka Mannerheimin suhteesta viiliin:

Marsalkka oli hyvällä tuulella lounaspöydässä. Keskusteltiin mm. viilistä, jota hän sanoo syöneensä 30 vuoden ajan kesät ja talvet, ja joka on sopinut hänelle erittäin hyvin. Viilibakteerista puhuttaessa hän kertoi lähettäneensä niitä liinavaatepalassa Intiaan asti. Nenonen sanoi ryhtyvänsä sodan jälkeen konstruoimaan (tieteellisellä tarkkuudella) erityisiä lämmityslaatikoita viilin valmistamiseksi ei sen takia, että viili pidentäisi ikää (kuten Mensakov on bulgarialaista viiliä tutkittuaan väittänyt), vaan koska se maistuu hyvälle. Marsalkka vastasi tähän: ’No, no. Ei se vain maun vuoksi yksin ole’”.

Viilistä ovat pitäneet ja pitävät edelleenkin monet suomalaiset. Viili on perinteistä suomalaiskansallista kesäruokaa, jonka teko on aloitettu sen jälkeen, kun lehmät ovat talven jälkeen alkaneet poikia.  Näin sitä luonnehti Edit Reinilä-Hellman Kotiliedessä vuonna 1927: ”Jo ammoisista ajoista on kansamme tottunut antamaan suuren arvon kaikille maidosta valmistettujen ruokien eri muodoille. Erittäinkin on yleisesti suosittu jokaiselle vielä nytkin tunnettu ja pidetty viili, eli viilipiimä. Joka lapsesta saakka on siihen tottunut, ei koskaan tahdo siitä mielellään luopua. Viili ja siihen tavallisesti liittyvä hapan leipä pysyvät muista ruoista huolimatta ainakin kesäajan ruokalistojen parhaimpina herkkuina. Muutamissa osissa maatamme on tavallista syödä viiliä talkkunan kera ja se on paikoitellen käynyt ainoaksi viilinsyöntitavaksi. Ja joka siihen on tottunut, hän ei hevin tavastaan luovu”.

Viili valmistetaan niin, että ”vähän pohjapiimää (hapanta kermaa tai piimää) levitetään kehlojen (pienten kulhojen) pohjalle ja vastalypsettyä lämmintä maitoa kaadetaan päälle. Viili asetetaan vuorokaudeksi happanemaan ja valmistumaan pimeään, vedottomaan paikkaan, jossa on huoneenlämpö. Pitkä viili valmistetaan kylmästä maidosta”

(Kotiruoka 1951, 217).

Viiliä, eli lait caillé genre, filmjölk tai filburke on sopinut tarjota myös ulkomaalaisille vieraille. Kivilinnan & Valkamon mukaan ”suomalaisen talkkunan asemesta voi ulkomaisille vieraille tarjota piparkakkuja tai survottua näkkileipää.”

Viilillä, ja muillakin kansanomaisilla ruoilla oli oma, merkittävä asemansa toisen maailmansodan aikana. Kun ruokatavaroita oli niukalti, kehotettiin naisia ottamaan uudelleen käyttöön oman maakuntansa perinneruokia, jotka olivat usein vaatimattomista aineksista valmistettuja. Ehkä näin tahdottiin myös nostattaa kotirintaman isänmaallisuutta.

 

Lähteet:

  • Kansallisarkisto: Gustaf Mannerheimin arkisto
  • Hotelli- ja ravintolamuseon arkisto: Torniainen, Johanna. Haastattelu HRM 9691. RAVINTOLAPERINTEEN KERUU 1981.
  • ”Kansanhuollon keittokirja”: Kansanhuoltoministeriön päätös ravitsemisliikkeiden hinnastosta. Annettu Helsingissä 29 päivänä lokakuuta 1945.
  • Kivilinna, Siiri ja Kustaa Valkamo 1951. Ruokalajien käsikirja. Helsinki: WSOY.
  • Kotiruoka 1951. Helsinki: Otava.
  • Olsonen, Kerttu 1942. Selviydymme ruokahuollosta tänäkin vuonna. Kotiliesi 1942 No 1.
  • Rantanen, Aili 1944. Pöytäänpantavaa juhannuspyhiksi. – Kotiliesi 1944, No 12.
  • Reinilä, Edit 1927. Viili, kansallinen kesäruoka. – Kotiliesi No 10, 331–332.
  • Stenvall, Taru 1955. Marskin hovi. Helsinki: Otava.
  • Tuompon päiväkirjat: Kuosa, Tauno (toim.) 1968. Päämajassa 1941–1944. Helsinki: WSOY.